Maanantaina soitti lääkäri.
Suhtauduin soittoon aika lailla jännityksellä mutta suhteellisen positiivisesti, koska tähänkään asti ei ollut ilmennyt mitään, joten ajattelin että negatiivisia ovat taas kaikki testit.
Kyllä vain, virtsatestit jja raskaustesti, negatiivisia. Verikokeiden tuloksetkin ovat aivan normaaleja. Klamydiatestikin negatiivinen.
Tähän väliin meinasin sanoa että hyvä on, menen sitten sinne psykiatrisiin tutkimuksiin koska olen näemmä vainoharhainen ja kuvittelen itselleni semmosia kipuja jotka tuntuvat melkein tappavilta.
Sen jälkeen nainen kuitenkin sanoi, että papa-testissä minulle tuli luokka kaksi eikä luokka yksi, joka sen normaalisti pitäisi olla. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi että minulla on siis kondylooma.
VOI JES :(
Hän sanoi että puolen vuoden päästä testin ottamisesta eli joulukuussa minun täytyy käydä tähystyksessä tai jossain, ja se on EHDOTTOMAN tärkeää jatkon kannalta.
Mielelläni käynkin. Kiehuu päässä nyt ja rajusti kun tiedän ettei tähän ole mitään parannuskeinoa ja tämä voi uusia esimerkiksi stressitilanteissa, joita minulla on vuodessa sellaiset 250 päivää.
Lupaavaa jatkoa siis minulle.

Kysyin lääkäriltä myös, että kannattaako minun mennä ultraääneen, koska tauti on nyt selvinnyt. Hän sanoi että voin varmuuden vuoksi mennä, jos oireita on vielä esiintynyt ja minulla sinne lähete on. Se aika minulla on kuukauden päästä ja sitten täytyy hommata uusi soittoaika.
Tavallaan toivon että sieltä ilmenisi jotain, koska minun oireeni eivät todellakaan ole kuvanneet "normaalin" kondylooman oireita. Toisaalta taas en, koska tänä vuonna olen joutunut juoksemaan sairaalassa jo tarpeeksi monta kertaa.
Viime viikolla kävi ilmi sekin että joudun kai laittamaan hammasraudat. Siis ne omasta mielestäni aivan järkyttävän näköiset braketit.

Ja ensi vuonna täytän kahdeksantoista ja minulla on hammasraudat ja sukupuolitauti.
Luulin että vuosi 2008 olisi onnellisin mutta epäilen aika vahvasti. Kaksi viime talvea olen kamppaillut tämän masennuksen kanssa mutta ensi talvesta tulee mitä ilmeisimmin vaikein koska nämä kaksi uutta asiaa eivät varmasti kasvata muutenkin jo heikkoa itsetuntoani. Mutta jotakin ne kasvattavat - itseinhoani.

Kävin eilen varaamallani ajalla. Jännitti kyllä aika pirusti, sillä en ole koskaan ennen missään sisätutkimuksissa käynyt.

Menin terveyskeskukseen jo hyvissä ajoin, puoli tuntia ennen aikaani. Sitten huomasinkin, että olen aivan hukassa, ja jouduin lähes juoksemaan ympäri rakennusta löytääkseni oikean paikan. Lopulta kysyin neuvoa ja pääsin kuin pääsinkin vastaanotolle.

Naislääkäri alkoi kyselemällä oireistani, kuukautiskierrostani ja yhdynnöistäni. Viime kerrasta hän kyseli kaikista tarkimmin, ja sain aika pahan mulkaisun, kun hän kysyi, mitä ehkäisyä käytimme ja vastasin että emme mitään.
Siitä sitten alkoi ne varsinaiset ronkkimiset. Lääkäri työnsi jonkun putken sisälleni enkä voi sanoin kuvailla sitä tuntemusta - se sattui, koska en pystyny olemaan rentona ja jotenkin se tuntui muutenkin "ällöttävältä". Kai se johtui hermostuneisuudestani.
Sain kuitenkin kuulla, että kaikki vaikutti olevan kunnossa, ja sain taas pukea päälleni.

Lääkäri kirjoitti pitkään jotain lappua - ja jouduin taas laboratorioon. Minun täytyi hakea uudet testipakkaukset, jotta selviäisi, onko virtsatulehdusta, klamydiaa - tai olenko raskaana! Ihmettelenpä vain, että kun viime kerrasta on kuitenkin jonkun verran aikaa, muutamia kuukausia, niin tottahan raskaus näkyisi jossain eikä minulla olisi menkkoja. Ihme homma, mutta paras että kaikki tutkitaan kerralla.

Tänään siis vein päivällä kolme virtsanäyteputkiloa labraan, ja ensi viikolla sitten verikokeisiin.
Kuukauden päästä ultraäänellä tutkitaan alavatsani, joskaan en tiedä että mitä varten. Ja siitä hyvästä joudun pulittamaan 22e. Aijjai. Mutta toisaalta olen hyvin tyytyväinen että tämä hoito on ollut muuten ilmaista, kiitos verorahojen.

Ensi maanantaina aion soittaa päivystykseen ja kysellä virtsatulehduskokeesta tulleita tuloksia. Viikko sitten tuli negatiivinen, joten olen aika ihmeissäni, jos nyt tulisi positiivinen.

Itsensä yllättäminen on erittäin ihanaa, nimittäin
kun eilen tulin kotiin, olin hetken mielijohteesta käynyt taas lääkärissä. Oireet kun ovat alkaneet haitata jo
yöuniakin, niin en enää jaksanut sitä vaan päätin käydä tekemässä virstanäytteen, josko vaikka pissatulehdus olisi.
Soitin sinne sitten muutaman tunnin jälkeen ja kysyin alustavaa tulosta.
Negatiivinen.
Harmistuin, mutta toivoin, että viljelystä tulisi positiivinen.
Soitin jälleen, puoli tuntia sitten, ja taas negatiivinen. Sanoin päivystykseen ihan suoraan että nyt ei kyllä ole asiat kohdallaan kun pian on puoli vuotta ollut näitä oireita niin kai mussa jotain vikaakin täytyy olla.
Onneksi se nainen otti asian hoitaakseen ja sanoi, että nyt on minulle ihan oikea lääkäriaika.
Että ensi viikon torstaina siis sisätutkimuksiin.
PELOTTAA :<

Hieman on kestänyt tämä avautuminen.
Tai siis se avautumisen puuttuminen.
Kaksi kuukautta sitten oli vireillä tämä touhu, ja loppui ehkä kuukausi sitten.
Ei ollut tartuntaa. Kai.

Ainakin se lääkäri niin yritti todeta. Vein nimittäin näytteen labraan, viikon päivät ja yhden päällekin odotin ja sitten soitin.
Mieslääkäri vastasi, ja kysyin, että onko näytteestä selvinnyt mitään.
Kysyi perus nimi- ja muut tiedot.
Sitten kysyi että mikä tämä testijuttu nyt oli.
Kerroin, että näytteen vein labraan ja pitäisi saada tietää että onko puhdas vai ei.

Hetken hiljaisuuden päästä mies kysyi, että milloin olin näytteen vienyt.
Kummastellen vastasin, että viikko sitten. Miten se muka tähän nyt liittyy, eikö siellä sitä näytettä ole ollenkaan?
Sitten taas hiljaisuus.
"Juu eipä ole mitään", kuului vastaus ja tuut tuut tuut.

Käsitin, ettei mulla mitään ole.
MUTTA MIKSI NÄITÄ OIREITA SILTI ON?!

HAA!

Huomenna vien näytteen terveyskeskuksen labraan.
Ja muuten aivan varmasti vien!

Kiva homma muuten.
Tuli mieleen, että jos minulla nyt sattuu jokin tauti olemaan, miten kerron siitä sille yhdelle, jolta sen ilmeisesti sain?
Siis, sehän on velvollisuuteni, ettei hän tartuta muita ja tulee itsekin kuntoon. Tosin olen satavarma että hän on kerennyt hässiä tässä välissä jo vaikka kuinka monen kanssa, mutta kuitenkin.

Eihän me edes olla väleissä.
Tai kai, ehkä, en osaa sanoa.
Ensimmäisen kerran pariin kuukauteen näin hänet viime viikonloppuna, uuden tyttöystävänsä kanssa.
Ihmettelin kuitenkin hänen ystävällisyyttään minua kohtaan, sillä viimeksi sanoin hänelle aika pahasti.
Ettei meidän ikinä enää kannata nähdä.
Ja että olen pettynyt meihin.

Sinänsä tuo oli ymmärrettävää, sillä olihan hän lähellä puukottaa minua.

Mutta silti olen katunut sanojani joka ikinen päivä.


Kaipa vieläkin rakastan häntä.