Onpa kyllä taas aivan helvetin hyvä päivä.

Ja eilinen ilta myös.
Meidän talon miespuoliset henkilöt alkoi tappelemaan. Kuristivat toisiaan, potkivat, löivät, huusivat.

Olen alkanut jo tottua siihen, mutta joka kerta se on yhtä karmaisevaa.

Menin, tälläkin kertaa, heidän väliinsä. Nyt ei sattunut onneksi mitään kovin pahaa, toisen vaatteet vain repesivät enkä minäkään saanut muuta kuin lievän tärinä- ja itkukohtauksen.
Viimeksi sain kyynärpäästä mahaan, sain hyperventilaatiokohtauksen ja lähti ilmat pihalle. Silloin luulin oikeasti että voin kuolla.

Mutta niin. Itkin sitten itseni uneen. Jaksoin peräti aamulla lähteä lukioon, ajattelin että tämä päivä on erittäin hyvä kun pääsen koulusta monta tuntia aiemmin mitä tavallisesti.

Ei se sitten niin mennytkään. Tuli todella huono olo ja meinasin oksentaa yhdellä tunnilla.
Sitten liikuntatunnilla meillä oli kuntotestit. Odotin niitä kahdenlaisin tunnelmin - viime vuonna olin ryhmäni parhaita joten olin aika luottavainen, mutta ainahan tuollaiset jännittää.
Huono olo oli vieläkin, muttei kovin paljoa.
Sitten teimme punnerrus- ja vatsalihastestit. Parinani oli meidän ryhmämme lihavin tyttö.

Sain saman verran kuin hän.

Olen ihan tajuttoman pettynyt. En kyllä tehnyt täysillä, luulin että se oli vain harjoituskierros. Kyllä, tässä näyttää olevan selityksen makua, mutta luulin todella että teemme monta kertaa sen testin.

Inhoan muutenkin sitä ryhmää. Siellä ei ole ketään oikeata ystävääni, muutama kaverintapainen. Onneksi tämä jakso on kohta ohi, ja pääsen niistä tunneista ja ihmisistä eroon.


Liikuntatunnillakin meinasin itkeä.
Koitin kestää kaikki ne paskat tunteet, ja keskittyä liikkumaan, ja se onnistuikin ihan hyvin.

Kun palasin takaisin kotiin, matkalla kyynelehdin.
Tyhjän kotimme ovella aloin itkemään.
Kymmeniä minuutteja.
Huulillani maistuvat vieläkin suolaiset kyyneleet.

Voisin melkein pyyhkiä ne pois ettei kukaan huomaa mitään kun saapuu tänne.